Kertomus silkistä

Eräät 1970-luvun merkittävimmät hautalöydöt tehtiin Kiinassa Hunanin maakunnassa.
Sieltä löydettiin mm. hauta, jossa oli naisen muumio. Nainen oli kuollessaan ollut noin 50-vuotias. Hän oli asunut läntisen Han-dynastian aikana ja kuollut oletettavasti vuonna 127 eKr. Vuosituhannet olivat vierineet vahingointtamatta hänen hautaansa tuskin lainkaan. Esimerkiksi kaikki silkkiset vaatekappaleet, joita sieltä löydettiin runsaasti, olivat säilyttäneet värinsä ja muotonsa niin hyvin, että niihin voisi pukeutua vielä tänäänkin.
Vielä vanhempi löytö tehtiin keväällä Hubein maakunnassa. Tämä hauta arvioitiin noin 300 vuotta edellistä vanhemmaksi. Hämmästyttävää oli erilaisten silkkikankaiden runsaus; mm. upeita, eri tekniikoilla toteutettuja silkkibrokadeja oli paljon. Kungfutse mainitsee kirjoituksissaan, että juuri brokadi-kankaita annettiin lahjoina valtiollisissa tilaisuuksissa.
Silkkiä, tätä unelmamateriaalia, on siis käytetty jo vuosituhansien ajan. Mutta mitä silkki oikein on?

Silkki on eräiden yöperhoslajien toukkien kehräämää kuitua. Kun toukka koteloituu, se kehrää ympärilleen kotelokopan eli kokongin, jonka sisällä kehittyy perhoseksi. Tämä kotelokoppa muodostuu noin 2000-4000 metriä pitkästä, yhtäjaksoisesta silkkisäikeestä.

Silkki on puhdas luonnontuote. "Luontoa puhtaimmillaan", sanoo eräs tekstiilisuunnittelija. Kuka sitten keksi silkkilangan ihmisten käyttöön?

Taru kertoo..

Silkki on kotoisin Kiinasta. Sen syntyyn liittyviä taruja on runsaasti. Länsimaissa tunnetuimman tarun mukaan kiinalainen keisarinna Shi Ling Chi jäi kerran puutarhassaan seuraamaan, miten toukka kehräsi ympärilleen ohuesta säikeestä suojaa. "Olisi varmasti ihana tunne kietoutua itse tuollaiseen lankaan", mietti keisarinna.

Keisarinnaa kiinnosti säie niin paljon, että hän ryhtyi hovinaisineen tutkimaan valmista kotelokoppaa, josta lanka onnistuttiinkin irrottamaan ja siitä kudottiin kangas. Ja niin täällä Kiinan keisarillisessa hovissa ratkaistiin silkinvalmistuksen jalo taito noin 5000 tuhatta vuotta sitten..

Samaan aikaan Euroopassa vielä pukeuduttiin, jos ei aivan karhuntaljoihin, niin kuitenkin narumaisista langoista kudottuihin kankaisiin. Täällä kivikausi oli vaihtumassa pronssikauteen.

Keisarinna Shi Ling Chi korotettiin keksintönsä tähden jumalattareksi, jolta silkin viljelijät rukoilevat vieläkin runsasta satoa.

Silkki on keksimisestään lähtien näytellyt keskeistä osaa Kiinan kulttuurielämässä. Kungfutse mm. kirjoitti silkinviljelystä ja silkkitalojen rakentamisesta jo ajalta 2357 eKr.
Silkki on vaikuttanut paljon myös kiinankieleen - useiden abstraktien merkitysten omaavien sanojen ja sanontojen on todettu saaneen alkunsa silkin viljelystä ja jalostamisesta.

Silkin viljely oli alunperin naisten työtä. Mulperiperhosen toukkaa, tätä arvokasta kotieläintä, hoidettiin jo silloin lämmöllä ja hellyydellä. Vieläkin pätevät vanhat hoito-ohjeet:

Hoitaja - jota muuten kutsutaan toukkien äidiksi - ei saa tupakoida, ehostaa itseään eikä syödä sipulia. Paha haju kuten melukin voi järkyttää vastakuoriutuneita toukkia. Hoitajien vaatteiden jalkineita myöten tulee olla yksinkertaiset ja puhtaat.

Kiina on sekä silkin viljelyn että silkinkutomistaidon koti. Jo vuonna 2255 eKr. kerrotaan korkeatasoisista silkkikankaista, joita kudottiin Shantungin maakunnassa.
Silkkivaatteiden käyttö oli Kiinassa pitkään hallitsevan luokan yksinoikeus. Silkin väri ilmaisi kantajansa arvon: keltainen oli keisarin, purppura ylimpien naisten ja sininen korkeimpien virkamiesten väri. Mutta jo kuudennella vuosisadalla eKr. olivat silkkivaatteet yleisiä tavallisen kansankin pukeutumisessa.
Silkinvalmistuksen jalo taito pidettiin valtionsalaisuutena. Silkkiperhosen munien, toukkien ja kotelokoppien maasta pois vieminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Niinpä tätä luonnonkuitujen kuningatarta käytettiin lähes 3000 vuotta vain Kiinassa. Lahjoina valmiita silkkikankaita annettiin kuitenkin naapurimaiden valtaapitäville.

Silkkitie

Tilanne pysyi ennallaan, kunnes aikojen kuluessa kaksi mahtavaa sivilisaatiota - Kiina ja Rooma - joutuivat kosketuksiin toistensa kanssa. Tämä johti vilkkaaseen kaupankäyntiin.
Kamelikaravaanit kuljettivat tätä kallisarvoista kauppatavaraa yli 10 000 kilometriä pitkää "Silkkitietä" pitkin etelään ja länteen. Joskus karavaanissa oli viisikymmentä kamelia, joskus taas kahdesta kolmeen sataan. Yksi matka kesti kuudesta kahdeksaan vuotta ja oli hyvin vaarallinen; rosvojoukot vaanivat alinomaan Silkkitien kulkijoita.
Silkkitie sai paljon tarunhohtoisia piirteitä. Mm. Marco Polo suoritti historiallisen Kiinan-matkansa Silkkitietä pitkin. Hänen kertomiaan tarinoita kaukaisesta korkean kulttuurin maasta ei kukaan uskonut. Myöhempinä aikoina useimmat niistä kuitenkin pystytty todistamaan oikeiksi.
Silkkitie oli muinaisen maailman pisin maatie. Se ulottui Kiinasta Syyrian satamiin, joista silkki kuljetettiin laivoilla Kreikkaan ja Rooman valtakuntaan, missä kilo silkkiä vaihdettiin kiloon kultaa!
Kankaat saavuttivat uskomattoman suosion. Järjestettiin esimerkiksi hovijuhlia, joissa kaikki vieraat pukeutuivat vihreään silkkiin.
Kullan virtaamista pois valtakunnasta yritettiin myöhemmin estää laatimalla erillaisia rajoituksia silkkikankaiden tuonnille, mutta ne kierrettiin yleisesti. Salaa ostetut kankaat purettiin ja kudottiin uudelleen oman mallin mukaan.

Kerrotaan, että ensimmäinen kauppakaravaani lähti Kiinasta länteen vuonna 114 eKr.. Kiinalaiset eivät itse tuoneet kankaitaan Roomaan, vaan matkan loppuosuuden ja varsinaisen kaupankäynnin hoiti mongolikansa, saraseenit (Se'res), joka sai nimensä silkin mukaan. Kiinalaisista eivät roomalaiset tienneet mitään, vaan pitivät saraseeneja Silkkimaan ihmisinä.
Silkkikauppa saavutti huippunsa samaan aikaan kun Rooman Valtakunta oli mahtavimmillaan - siis Kristuksen syntymän aikoihin.

Tieto vuotaa Eurooppaan

Silkinvalmistuksen salaisuus paljastui eurooppalaisille noin 550 jKr., jolloin kaksi munkkia salakuljetti silkkiäisperhosen munia Kiinasta Konstantinopoliin, silloisen Itä-Rooman pääkaupunkiin. Itä-Rooman keisari Justianus I teki silkin valmistuksesta heti valtion monopolin. Konstantinopoli olikin Euroopan silkkikeskus 1100-luvulle saakka.
Vasta ristiretkien aikana levisi silkinviljelyn taito ympäri Eurooppaa: 1200-luvun Italista kehittyi Euroopan silkkikeskus. Silkkiteollisuudella rahoitettiin mm. Italian renesanssi. Firenze, Venetsia, Genova, Lucca, Bologna, Milano ja Como ovat Italian kuuluisia silkkikaupunkeja. Rasnkan Lyon kuuluu vieläkin maailman silkkikeskuksiin, Samoin Basel Sveitsissä. Silkinviljelyä harjoitettiin nyt joka puolella, missä vain saatiin mulperipuu kasvamaan - silkkiperhosen toukka syö vain valkoisen mulperipuun lehtiä. Myös Ruotsi-Suomessa harrastettiin silkinviljelyä ns. hyödyn aikakaudella. Suomessa koettivat Gadd ja Kalm edistää asiaa, mutta mulperipuu ei kestänyt ankaria talviamme.
Eri puolilla Eurooppaa pyrittiin oman maan silkkiteollisuutta tukemaan monin tavoin. Määrättiin ulkomaisen silkin tuontikieltoja. Eri säätyjen pukeutumista ohjattiin erityisillä pukeutumissäänöillä, mm. papisto rupesi käyttämään silkkiä liturgissa asuissaan. Versailesin palatsi sisustettiin huone huoneelta silkillä.

Napoleon määräsi upseerinsa käyttämään silkkipaitoja, jotta Lyonin silkkiteollisuus olisi saatu Ranskan Suuren vallankumouksen jälkeen nousemaan.
Vuonna 1915 oli USA suurin silkin käyttäjä ja Japani suurin silkin tuottaja. Silkkisukkien kysyntä nosti silkin kulutuksen USA:ssa pilviin. Kun naiset 1920-luvulla riisuivat korsettinsa ja lyhensivät hameensa, vain silkkisukat kelpasivat; puuvillasukat eivät istuneet niin hyvin eikä nailonia oltu vielä keksitty. Vuonna 1930 käyettiin USA:n silkkituonnista 70% sukkien valmistukseen.
Mutta maailmansodat ja talouslamat olivat huonoja aikoja silkille, samoin nailonin keksiminen 1930-luvulla. Toisen Maailmansodan puhjettua sekä silkki että nailon vedettiin pois yksityisestä käytöstä. Kaikki saatavilla oleva silkki käyettiin sotatarvikkeiden, mm. laskuvarjojen valmistukseen.

Sodan loputtua tulivat nailonsukat jäädäkseen. Sekä silkin tuotanto että kysyntä vähenivät II Mailmansodan jälkeen murkaavasti. Syynä tähän oli yleinen siirtyminen tekokuitujen aikakauteen myös vaatetustekstiileissä.
Viime vuosina synteettisten kuitujen suosio on alkanut laskea. "Tekokuituvillityksestä" ollaan pääsemässä eroon. On huomattu, että tekokuidut eivät sovikaan aivan kaikkeen - niiltä puuttuvat luonnonkuitujen miellyttävä tuntu ja myös muita hyviä käyttöominaisuuksia. Suuntaus luonnonkuitujen käytön lisääntymiseen voimistuu koko ajan.

Silkinviljelyalueet

Silkinviljelyä harjoitetaan kaikkialla lauhkean vyöhykkeen maissa. Se antaa kipeästi kaivattua työtä useille työttömyydestä kärsiville, ylikansoitetuille maille. Esimerkiksi Kiinassa yli 10 miljoonaa maanviljelijää viljelee silkkiä. Lisäksi noin puoli miljoonaa ihmistä työskentelee silkkiä jalostavissa tehtaissa. Japanissa noin joka neljäs maatyöläinen viljelee silkkiä. Intiassa ja Pakistanissa konaiset kyläyhteisöt ovat silkinviljelyn eri vaiheissa mukana. Brasiliassa on silkinviljely yleistynyt huimasti Toisen Maailmansodan jälkeen.
Aikanaan Euroopan johtavissa silkinviljelymaissa - Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä - pääsi tämä ammattiala katoamaan miltei täysin. Pari vuosikymmentä sitten Italiassa vain jokunen perhe enää piti yllä silkinviljely perinettä.
Teollistuneissa maissa on kaikkialla havaittavissa sama ilmiö: käsityöalat katoavat.
Viime aikoina on kuitenkin herätty Euroopan vanhoissa silkkikeskuksissa. Pitkää silkinviljelyperinnettä ei haluta päästää sammumaan, vaan sitä elvytetään innolla monissa paikoissa.

silkki.com info@silkki.com +358 400 612069
Teerimäentie 32 08350 Lohja Finland
Silkworld Oy, Y-tunnus 2034505-7
Tilinumero: FI26 4006 0010 1894 27 BIC: ITELFIHH Länsi-Uudenmaan Säästöpankki